Älä jätä mua yksin

Lapsen puolesta huolen kantaminen on jotain niin kokonaisvaltaista. Se tunne, kun omat voimat ja keinot loppuvat kesken kaiken, on musertava. Omat sanat näyttävät lohduttavan hetkellisesti, mutta silti tuntuu siltä, että ne eivät poista toisen pahaa oloa ja mieltä. Että minä en riitä, en pysty enkä osaa auttaa riittävästi. Enkä aina edes jaksa, kun kaikki keinot on jo kokeiltu. Onneksi sitä varten on perheessämme myös mies, isä, joka samalla tavoin kantaa vastuunsa ja yrittää parhaansa tukeakseen pieniä. Ja välillä jatkaa siitä mihin äidin voimat ovat hiipuneet. Kiitos siitä, rakkaani.

Miksi minä en pääse äidin syliin

Esikoisemme, pian kolme vuotta täyttävä Kerttu, on verbaalisesti todella lahjakas, tunneälykäs tyttö. Ammattilaisten mukaan lahjakas ikäisekseen. On myös sosiaalisesti kyvykäs, tarkkaavainen ja introvertimpi tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä. Hän mielummin vetäytyy kuin menee suin päin tilanteisiin.

Mietin pitkään, että kirjoitanko tästä. Pahastuuko Kerttu jos joskus lukee näitä tekstejä; äiti purkaa sydäntään nettiin ilman hänen lupaansa. Kuitenkin koen, että jos joku saa piirun verrankin vertaistukea omaan tilanteeseensa tästä, niin tämä on sen arvoista. Ja Kerttu ehkä arvostaa sitä myöhemmin, että äiti yritti kääntää kaikki kivet ja kannot auttaakseen pikkuistaan kasvamaan ja jaksamaan itse arjessa.

Kuopuksemme Lotan diabeteksen hoito on kokonaisvaltaista ja ympärivuorokautista. Lotan verensokeria tulee seurata jatkuvasti ja rajuun laskuun tai nousuun tulee reagoida välittömästi. Ja paljon muutakin, mihin en nyt kuitenkaan tässä mene. Käy lukemassa ensimmäinen postaukseni aiheesta. Tällöin kaikki muu tekeminen jää kesken ja paitsioon - myös isosisko.

Kerttu on alkanut käyttäytymään voimakkaasti viime aikoina; lyö, raapii, potkii. Raivoaa ja huutaa välillä täysin päättömästi.

Eilen vietimme kaksin aikaa. Kävimme kirjastossa ja jätskillä, sen jälkeen tulimme kotiin. Ulko-oven avaamisen jälkeen oli kuin joku olisi napsauttanut jotakin kytkintä, kun tytön käytös muuttui. Hän löi minua, yritti potkia ja huusi. Yhtäkkiä, ilman mitään näkyvää syytä tai ulkoista ärsykettä, joka olisi voinut loogisesti tilanteen laukaista. Mieheni oli nukuttamassa kuopustamme, joka tietenkin havahtui alakerrasta tuleviin ääniin.

Normaalia vai jotain enemmän

Viime päivinä tällaista käytöstä on ollut joka päivä. Kerttu on päiväkodissa täysipäiväisesti. Hän aloitti päiväkodin melkein heti osa-aikaisena, kun kuopus sai diagnoosinsa. Pari viikkoa sitten siirtyi viettämään koko päivän päiväkodissa ja se toki ottaa koville. Sosiaalinen ympäristö ja dynamiikka on uutta ja paikka ryhmässä vasta hakee uomaansa. Kuin olisi uudessa duunissa aloittanut. Se on rankkaa myös aikuiselle, saatika sitten pikkuihmiselle, jolla ei millään voi olla täysimittaisia kykyjä selvitä päivän kuormituksesta. Ei voi lähteä lenkille tyhjentämään mieltään vaan se mieli ja paineet puretaan äidille ja isälle.

Niin paljon voimia kuluttaa hoitaa kahta alle kolmevuotiasta, saatika sitten diabeetikkoa. Olen jutellut tästä paljon ihmisten kanssa ja olen todella kiitollinen siitä, että läheiset, tutut ja kaverit tuntuvat suhtautuvan todella kannustavasti asiaan. Harvoin saan tökeröjä kommentteja - jotka tietysti johtuvat yleensä puhtaasta tietämättömyydestä, eivät ilkeydestä. Enemmän saan vain sympatiaa ja kannustusta.

Uhmaikä on yllättänyt lähes kaikki tutut vanhemmat. Vauvavuoden, ja sanotaanko, että oman kokemukseni mukaan ensimmäisten 1,5 vuoden aikana elämä on kuin pilvilinnoissa pumpulissa elämistä. Mukavia rutiineja ja helliä hetkiä. Äiti tai isä vie ja lapsi tulee mukana. Pukee kun puetaan, syö kun syötetään.

Tietysti jos vauvalla on terveyden kanssa erilaisia haasteita tai esimerkiksi koliikkia, äidillä on synnytyksenjälkeistä masennusta tai perheellä muita huolia tai kuormitusta, niin silloin pumpulia ei näy mailla eikä halmeilla.

Viime päivät olen miettinyt, että ovatko esikoisemme rajut raivarit vain "tavallista" uhmaa vai onko niiden taustalla tukahdutettuja tunteita. Kuulematta tai hyväksymättä tulemisen kokemuksia pikkusiskon sairauden varjossa. Toki on perheitä, joissa vanhemmilla on aidosti vakavia mielenterveysongelmia tai vaikka päihdeongelmia, ja joiden lapsista kasvaa silti "täysjärkisiä" kansalaisia.

Mutta entä lapset, joiden perheessä on "kaikki hyvin", mutta meidän perheemme kaltainen tilanne, ja silti lapset kärsivät ja mielenterveys kärsii?

Tulenhan kuulluksi ja nähdyksi

Tämä on se kalvava huoli, joka on ollut mielessäni jatkuvasti viime päivinä. Saako pieni, rakas ja niin älykäs villikissatyttöni kokemuksen hyväksytyksi tulemisesta omana itsenään. Pystymmekö antamaan hänelle riittävästi eväitä hänen voimakkaan temperamenttinsa kasvamiseen ja kehittymiseen. Kokeeko hän riittävänsä ja olevansa tarpeeksi tärkeä - yhtä tärkeä, kuin diabeetikko-pikkusiskonsa. Ja samalla - pystynhän jaksamaan itse, jaksaahan parisuhteemme. Jaksammeko me? Onko oikein ottaa välillä kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, kun lapsi kipuilee?

Vaikka kuinka kirjoitan tästä ja vaikka tilanteemme neuvolan puhelinpalvelun työntekijälle kuulosti optimaaliselta toimintatapoihimme pohjaten, niin ei se silti lohduta minua. Kyllä, teen kaikkeni ja jarisinkkosmaisen myötäelävästi, mutta jämäkästi, ja yritän tukea lastani. Mutta ei se silti poista sitä huolta, että osaanko ja autanko lastani riittävästi.

Älä hylkää mua

Olennaisinta ehkä olisikin se, mitä sanoisin toiselle tällaisessa tilanteessa olevalle. Yritän parhaani. Olen kuitenkin läsnä, sanoitan lapsen tunteita. Se ei poista lapsen raivareita, pahaa mieltä ja murhetta. Mutta olen turvallisesti läsnä niin, että lapseni tietää, että äiti ja isä hyväksyvät nämäkin tunteet minussa. En jätä, lähde pois tai hylkää yksin vaikeiden tunteiden kanssa. Kestän sen, että minusta lapsen pahan olon näkeminen tuntuu pahalta, mutta en oleta, että hän pystyisi itse tyyntymään. En oleta tai odota, että hän pystyisi itse ratkaisemaan pahaa mieltään tai pyyhkimään omia kyyneleitään vielä pitkään, pitkään aikaan.

Monet mielenterveysongelmat tai ainakin orastavat ongelmat tunteiden käsittelyssä juontanevat juurensa siitä, että omat vanhemmat eivät ole osanneet käsitellä omia tunteitaan. Tämä lienee erityisesti 30-50 -luvulla syntyneiden perheissä tapahtunut ja sieltä kantautuva asia. Näiden aikojen lasten monista syistä peräisin olevaa henkistä kuormaa, taakkasiirtymää, viedään nyt eteenpäin. Nyt 70-90 -luvulla syntyneet kantavat vanhempiensa kuormaa joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Itsekin tunnistan tämän kuorman omasta takaa ja olen sitä työstänyt jo vuosia kuin myös varmasti muutkin sukulaiseni.

Toista ihmistä ei voi muuttaa. Ei avioliitossa, parisuhteessa tai vanhempi-lapsi-suhteessa. Voi muuttaa vain omaa suhtautumistaan ja omaa toimintatapaansa. Mutta on ok ja aika tärkeää myöntää omat puutteensa. Silloin, kun ei osaa, jaksa tai pysty, on ok pyytää apua ja tukea. Näin olen itse tehnyt ja koen, että se kantaa eteenpäin tilanteissa, kun kuormitusta tulee monesta suunnasta. Lapset tarvitsevat toimintakykyisen äidin, mies toimintakykyisen puolison. Ja ennenkaikkea haluan itse pystyä ja jaksaa. En kuitenkaan kykene siihen yksin vaan tarvitsen muita, jotka istuvat vieressä kun kiukkuan tai itken, suukottavat ja lohduttavat kun pahin kiukku on laantunut. Ottavat syliin silloin, kun sitä eniten tarvitsen, eivätkä jätä yksin murheen kanssa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä jatkuu tässä ja nyt - mustaa valkoiselle

Siellä missä sydän on