Kannathan minua

Eräässä lapsuuteni unessa minut ajettiin punaisen pickupin kyydissä keskelle peltoa ja heitettiin vanhaan kaivoon kädet ja silmät sidottuna. Putosin vauhdilla syvään kuiluun ja pyristelin ilmassa paniikissa huutaen apua sen minkä keuhkoistani lähti. Yhtäkkiä valkoinen hohtava lintu laskeutui luokseni ja äänettömän rauhallisesti nosti minut pois kaivosta.

Tähän voisi vetää vahvaa kristillistä symboliikkaa. Tuon unen (ja monen muun samantyyppisen) näkemisen aikaan sitä teinkin, ja se toi valtavasti uskoa, luottamusta ja voimia kasvukipuilussa. Mutta miten usko hiipuu ja unohtuu kokonaan silloin, kun sitä eniten tarvitsisi? Ja toisaalta, miksi sen kuitenkin muistaa, kun on toivoton ja mieli musta?

"No mut hei se menee kyl ohi"

Kirjoitin edellisessä postauksessani siitä, miten rankkaa uhmaikäisen esikoisemme kanssa oleminen juuri nyt on minulle. Ei siksi, että olisin jotenkin kykenemätön käsittelemään lapsen tunteita noin lähtökohtaisesti. Tiedän myös, että vaihe menee ohi, enkä kuvittele sen kestävän seuraavaa 20 vuotta.

Olen siksi uupunut, että käytän 100 % hereillä oloajastani (ja joka toinen yö myös yön) diabeetikkomme hoitamiseen. Olen siis sekä äiti että omaishoitaja. Näin ollen esikoisen aivan täysin normaalit uhmakohtaukset tuntuvat minulle lähinnä pahemmanlaatuiselta työpaikkakiusaamiselta.

Silloin, kun on uupunut ja voimaton, ei auta ajatus siitä, että tietää vaiheen menevän joskus ohi. Ihan niinkuin noron tullen ei tiedä, oksentaako seuraavat kolme vai 13 tuntia putkeen.

Pää lyö tyhjää

Viime yönä pikkupimullemme nousi kuume ensimmäistä kertaa diabetes-diagnoosin jälkeen ja se lisäsi huolta. Sokerikäyrä sen sijaan oli pelottavan tasainen. Olen oppinut kolmen kuukauden dee-taipaleemme aikana, että tasainen, matala ja "normaalilta" näyttävä käyrä enteilee huonoa.

Sanoinkin eilisen kauniin käyrän tiimoilta, että nyt on jotain tulossa ja skädäm - kuume ja flunssa posahtivat päälle. Diabeteksen kanssa normaalimpaa - etenkin hyvin pienillä lapsilla - on alituinen sokerien heittely ja aaltoliike. Tämän takia tasainen käyrä oli tyyntä myrskyn edellä.

Yöllä herääminen dee-lapsen kanssa ei ole vain veden juottamista, hyssyttelyä ja uudelleen peittelyä. Siihen sisältyy muun muassa hiilihydraattien laskemista ja antamista lapselle tarpeen mukaan ja niiden merkkaamista insuliinipumppuun. Näin pumppu osaa annostella ihonalaiseen kanyyliin katetrin kautta sopivan määrän insuliinia, joka taittaa hiilareiden antamisesta aiheutuvaa verensokerin nousua. Huh mikä lause.

Öisin pitää välillä myös korottaa tai madaltaa perusinsuliinia ja käyttää aivojaan sen ymmärtämiseen, mikä määrä on riittävästi ja mikä on liikaa. Nämä ovat siis meillä ihan peruskauraa ja miltei joka yö kuvioissa. Just to name a few.

Tavallisiin, arkisiin asioihin reagoiminen ja niiden jaksaminen ovat siis todella kovalla koetuksella etenkin nyt, kun olen ollut miehen reissussa ollessa hoitovastuussa myös kolme yötä.

All the small things

Pinnistelen kovasti pysyäkseni avoimena ja luottavaisena, mutta katkeruus hiipii mieleeni välillä kuin myös suru. Usein, kun niin rakkaat ja tärkeät ystäväni kertovat omista arkisista murheistaan, koen kateuden piston sydämessäni. Toki kuuntelen ja tuen, kannustan ja myötäelän. Ja kaikille omat murheet ovat niitä suurimpia ja toisen elämäntilannetta voi yrittää ymmärtää vain jos itse elää samanlaista. Tosin ei välttämättä edes silloinkaan.

Välillä vain suututtaa todella lujaa se, miten sietämättömän helppoa elämää saavat elää he, joiden lapset ovat terveitä. Miten arkisen pieniä ja voitettavia kaikki haasteet ovat. Silloin, kun Seppo-Annikille ei löydy toista sukkaa täydentämään söpöä asua tai ollaan myöhässä bussista, jolla oltiin menossa neuvolaan ottamaan rokotuksia. Sillä ei ole merkitystä. Silloin, kun Jani-Orvokki on kolmatta kertaa flunssassa tänä vuonna. Siitä paranee kyllä. Pahamaineisesta norostakin paranee kyllä vaikka se kiertäisi ihan koko viisihenkisen perheen - kahteen kertaan. Voimiahan se vie, mutta ei kestä loppuelämää.

Iso paha dee sen sijaan kestää loppuelämän ja juuri nyt se tuntuu väärältä ja liian epäreilulta, kun uhmaikäinenkin tarvitsisi äidin voimat kehitystehtäviensä läpiviemiseen. Eivätkä äidin voimat nyt riitä.

Onneksi on ihana puoliso ja läheisiä, jotka auttavat ja kannattelevat. Onneksi on mahdollisuus päästä Lastenlinnan sairaalan psykologille käsittelemään asiaa ja hakemaan keinoja selvitä eteenpäin täysjärkisenä äitinä, joka kykenee kannattelemaan tilannetta eteenpäin kaikesta huolimatta.

Yhdet jalanjäljet

Tämän viikon alkuun toivotan elämää suurempia voimia kaikille ja erityisesti kaikille dee-vertaisvanhemmille - jaksetaan päivä kerrallaan, välillä tunti kerrallaan. Jaksetaan uhmaikäistemme uhmaa, teinien kipuilua. Jaksetaan nousta ylös, käydä (kerran-pari viikossa) suihkussa. Jaksetaan syödä, nauraa, nauttia auringosta. Jos mulla olisi malja, niin nostaisin sen nyt just teille. Ja muillekin vanhemmille.

Yritän ajatella jälleen kristillisen symboliikan kautta hiekkarantaa; toivoisin, että nyt siellä näkyisivät vain yhdet jalanjäljet. Ei, koska mä kävelen siellä yksin, vaan koska mua kannetaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä jatkuu tässä ja nyt - mustaa valkoiselle

Älä jätä mua yksin

Oodi juhlien jälkeiselle masennukselle ja tosielämän vappuserpentiinille