Nobody said it was easy

Kaikkien kannattaisi joskus käydä kallonkutistajan juttusilla. Oli elämässä sitten kriisiä tai ei, uskon, että itsetutkiskelusta ammattilaisen ohjauksella on vain ja ainoastaan hyötyä. Enkä nyt tarkoita, että jokaisen täytyisi mennä kattavaan ja syväluotaavaan psykoanalyysiin vaan ehkä vain ottamaan avoimin mielin tilannekatsaus omaan elämään ennen kuin se kriisiytyy syystä tai toisesta. Näin loppuelämän tulevista kriiseistä ehkä selviää vähän paremmin uppoamatta pinnan alle, kun on järeämpiä työkaluja.

Kelloa vastaan juoksemassa

Kävin käsittelemässä Lotan sairastumisen aiheuttamaa kriisiä ja masennusta Lastenlinnassa psykologilla neljä kertaa, mikä toi valtavaa helpotusta. Keskusteluapua oli tarjolla jo osastolla ja otimme sen ilomielin vastaan.

Paras ja samalla kipein asia, minkä psykologi tapaamisissamme sanoi, oli se, että vain aika auttaa. Hän ei tarjonnut tätä vastausta minulle hopealautasella, vaan sain itse tulla johtopäätökseen. Psykologi johdatteli keskusteluamme kysymysten avulla. Tarjosi nenäliinaa, mutta ei valmiita ratkaisuja. Antoi minun löytää ja oivaltaa ne itse, mutta kannatteli perille.

Hän oli oikeassa. Aika on auttanut siihen suruun ja suuttumukseen, minkä sairauden perheeseemme tulo sai minussa aikaan. Sen kautta on tullut työkaluja - sekä teknisiä että henkisiä - joiden avulla selvitä päivä kerrallaan eteenpäin. Tekniset haasteet toki tekevät välillä selviytymisen arjesta hieman takkuisempaa, mutta arki rullaa silti eteenpäin eikä tunnu enää harmaalta.

Monenlaista kipua

Kaksi päivää ennen Lotan sairastumista sanoin miehelleni, että nyt tuntuu siltä, että jaksan ja pystyn ihan mihin vain. Fail!

Kerrattakoon tähän väliin viimeisen vuoden tapahtumia ja taustoja sille, miksi typykän sairastuminen tuntui niin kovin raskaalta.

Lotta syntyi helmikuussa 2016. Koko raskausajan olin todella, todella kipeä. Niin kipeä, että sanoin Lastenlinnan psykologillekin itkun lomasta, että varmaan halvaantuneena eläminenkin olisi ollut helpompaa.

Minulla oli raskauden aikana käytettäväksi sopiva lääkitys ja sain vähän väliä kortisoni-injektioita muun muassa varpaiden ja sormien niveliin. Sairastan seropositiivista nivelreumaa, joka minulla on ollut vuodesta 2004 saakka.

Olen voinut koko aikuisikäni reuman kanssa todella hyvin biologisen lääkityksen (Humira) avulla ja muun muassa pelannut välissä Saksassa Oberligassa koripalloa (vastaa Suomen naisten 1.-2. divaria).  Olin useita vuosia myös täysin lääkkeetön voidessani niin hyvin.

Sairauden diagnosointiaikaa lukuunottamatta en ollut koskaan ollut niin kipeä kuin Lotan odotusaikana. Puhumattakaan siitä tuskasta mitä koin vähän väliä, kun oireet alkoivat entistä voimakkaampina Lotan ollessa kuukauden ikäinen. Opin tietämään mitä on kärsimys, johon ei vain voi saada helpotusta, vaan jonka kanssa on elettävä kauhun tasapainossa.

Ihana, tärkeä imetys tukena ja taakkana

Lotan odotuksen aikana olin päättänyt onnistua imetyksessä. Niinpä hankin paljon tietoa ja kouluttauduin vapaaehtoiseksi imetystukiäidiksi Imetyksen tuki ry:n kurssilla. Tein tukityötä jo ennen Lotan syntymää äiti-lapsi-parien kanssa ja lähtökohdat tulevalle imetykselle olivat lupaavat. Käsittelin kurssilla omaa aiempaa imetyspettymystäni ja opin vapaaehtoistyön ja äitien ongelmien kautta paljon.

Rakkaan esikoiseni imetyksessä koin pettymyksen monesta syystä. En tiennyt riittävästi perusasioista tai -ongelmista enkä osannut hakea oikeasta paikasta apua imetyksen haasteisiin. Myös tuolloin reumaoireet palasivat kuukausi synnytyksestä ja aloitin lääkityksen heti imetyksen jäädessä samalla pois sen ongelmien ollessa niin haastavat.

Imetys Lotan kanssa käynnistyi ihanasti heti synnytyssalista. Se side, mikä imettävän äidin ja vauvan välille syntyy ja mitä koin, on sanoinkuvaamatonta. Ikävä tosiasia on kuitenkin se, että reumaatikoille ei suositella pitkää imetystä (paitsi tietenkin äidin voinnin sen salliessa), koska muun muassa maidontuotantoon vaikuttava prolaktiini-hormoni ylläpitää tai jopa pahentaa elimistön tulehdustilaa.

Tämä kaikki oli minulla tiedossa, mutta halusin silti imettää niin pitkään kuin mahdollista. En pystynyt aloittamaan voimakasta reumalääkitystä siksi, että lääkkeistä toinen on sytostaatti ja teratogeeninen (tekijä, joka aiheuttaa sikiövaurioita ja epämuodostumia) ja jota käytetään mm. raskaudenkeskeytyksissä. Toinen lääke puolestaan alentaa immuniteettia ja altistaa erilaisille vakaville komplikaatioille ja infektioille. Molemmat siis kulkeutuvat äidinmaidon mukana lapseen. Kuulostaa ruusuiselta, eikö?

Musta-aukko

Välillä minuun koski joka puolelle niin paljon, että en pystynyt kävelemään kuin kantapäilläni. En pystynyt nostamaan Lottaa tai esikoistamme Kerttua sängystä tai kantamaan sylissä. Olin yksinkertaisesti kauttaaltaan niin kipeä, että monesti vain itkin epätoivoisesti. Kodinhoito oli täysin mieheni Mikon harteilla.

En jaksanut kävellä kauppaan tai kutsua ihmisiä kylään. Halusin jaksaa antaa pienelle vauvalleni parhaat mahdolliset lähtökohdat äidinmaidon avulla, koska esikoiselleni en sitä pystynyt antamaan. En marttyyriuden takia, vaan äiti-tytär-suhteemme takia. Järki ei ikävä kyllä mahtunut siihen yhtälöön, jossa symbioosilla ja hormoneilla oli ylivalta.

Olin masentunut ja itkukohtauksia tuli vähän väliä, joiden aikana mietin epätoivoisesti Mikon kanssa toimintasuunnitelmaamme. Silti imetys aina vain jatkui eteenpäin ja katsottiin tilannetta päivä kerrallaan, viikko kerrallaan.

Valintoja

Kokiessani äidin ja vauvan rikkomattoman siteen, en kyennyt vieroittamaan Lottaa kokonaan rinnalta ennen kuin hän oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Lotta ei syönyt koskaan tuttia tai suostunut juomaan maitoani tuttipullosta, joten vaikka rupesimme kiinteiden ja korvikkeen avulla asteittaiseen vieroitukseen jo noin viiden kuukauden iässä, meni yli kolme kuukautta ennenkuin lopetin imetyksen kokonaan Lotan juodessa maitoani ja korviketta nokkamukista.

Teoriassa tuollainen mahdollisimman hidas vieroitustapa voi olla toimiva ja on sekä lapsen että äidin kannalta parempi kuin ns. seinään lopettaminen, joka voi aiheuttaa sekä terveydellisiä että ennen kaikkea emotionaalisia traumoja. Kyselin vinkkejä ja neuvoja tukiäitikollegoiltani, neuvolasta ja ensi- ja turvakodista. Sain kasan teoreettisia ohjeita, joista minun piti valita se meille toimiva tapa, ja toimia sen mukaan.

Lopullinen vieroittaminen oli sydäntä särkevän kamalaa. Jokainen äiti, joka on joutunut lopettamaan vauvansa imetyksen vasten omaa tahtoaan (vaikkakin oman terveytensä tähden) tietää, kuinka kipeä ja surullinen prosessi on. Jouduin vieroittamaan Lotan, jotta pystyin aloittamaan edelleen käytössäni olevat voimakkaat reumalääkkeet ja päästäkseni taas toimintakykyiseksi.

Kohti parempaa

Oloni koheni hiljalleen lääkkeiden aloituksen jälkeen. Pystyin taas kävelemään normaalisti, kantamaan kauppakasseja, kutsumaan ihmisiä kylään ja tekemään "normaaleja" asioita; leikkimään tyttöjen kanssa ja istumaan lattialla. Pitämään molempia sylissä ja tanssimaan. Asioita, jotka ovat monelle äidille ja isälle itsestäänselvää jokapäiväistä arkea.

Kuukausi vieroituksen päättymisestä umpilisäkkeeni tulehtui ja jouduin leikkaukseen kovien kipujen saattelemana ambulanssikyydillä. Muutama viikko leikkauksen jälkeen muutimme kerrostaloasunnosta ihanaan omakotitaloon ja jaksoin ja uskalsin jo haaveilla tulevasta keväästä ja kesästä tyttöjen kanssa pihahommia tehden. Kerttu jäi hoidosta kotiin jouluna, jotta saisin hoitovapaan viimeisen puolivuotisen viettää tyttöjen kanssa kotona.

Meni kuukausi eteenpäin ja oli 11. helmikuuta. Silloin tuli kolme kuukautta imetyksen päättymisestä ja kävimme tyttöjen kanssa Disneyn Frozen-jääshowssa. Sanoin Mikolle, että tunnen nyt jaksavani mitä tahansa. Seuraavana maanantaina Lotta joutui teholle ja sai diagnoosinsa, pari päivää sen jälkeen rakas isoisäni nukkui pois

Nobody said it was easy

En koskaan ole olettanut, että elämä olisi helppoa tai että ikäviä asioita tapahtuu vain ikäville ihmisille. Omat vanhempani erosivat ollessani neljävuotias ja olen tottunut sopeutumaan uusiin ja vaativiin tilanteisiin; uusperheeseen, uusiin rakkaisiin sisaruksiin. Olen asunut ulkomailla pariin otteeseen ja sopeutunut erilaisiin kulttuureihin työskennellen ja opiskellen. Tehnyt töitä muun muassa hektisessä mediamaailmassa toimittajana radiossa,- tv:ssä, talouslehdessä. Viestintäkonsulttina ja projektipäällikkönä viestintätoimistossa työskentelimme päivä- ja yökausia putkeen vaativien projektien parissa.

Mutta mikään niistä ei ole ollut yhtä vaativaa kuin äitiys. Tai äitiys, johon kuuluu diabeteksen hoitaminen.

Ehkä kaikki nuo kokemukset ja myös oma krooninen sairaus ovat valmistaneet minua juuri tähän. Olen epätäydellinen, mutta jotenkin perheemme on nyt diabeteksen myötä "täydellinen". Muut sairauksien kanssa elävät ehkä ymmärtävät, mistä puhun.

Kohti tuntematonta

Uskon, että ihmisen tulee elämänsä aikana pyrkiä jatkuvasti kehittymään ja kasvamaan omaksi itsekseen. Teologian tohtori Martti Lindqvist on sanonut mielestäni tyhjentävästi persoonasta, kirjassaan Auttajan varjo:

"Persoona tarkoittaa itsetajuista ja yksilöllistä ihmisolentoa, joka kasvunsa kautta saa käyttöönsä ja tuottaa toiminnassaan näkyviin omaa erityislaatuaan ja sisäistä potentiaaliaan".

Lindqvist sanoo, että ihminen on sekä menneisyytensä kantaja että tulevaisuutensa hahmottaja. Olemiseensa sitoutuneena ihminen on oman tarinansa kautta dialogissa koko ympäristönsä kanssa, ja toisaalta koko hänen kokemansa maailma suodattuu hänen sisäiseen minäänsä eläväksi ja arvotetuksi tunnekuvaksi. Toisaalta hän itse painaa tuohon maailmaan oman persoonansa leiman.

Lindqvistin kirja on tuonut perspektiiviä sekä näihin viimeaikaisiin aika raskaisiin kokemuksiini, että niistä selviytymiseen. Samalla se on nivonut yhteen viimeisen kolmivuotisen taipaleeni äitinä ja viimeisten 1,5 vuoden aikana kertyneet kokemukset vapaaehtoistyöstä imetystukiäitinä.

Tulevaisuudessa myös siintää kätilön rooli ja odotan innolla opintojen alkamista tulevana syksynä. Menneet tapahtumat ovat auttamatta sidoksissa tulevaan, mutta oma suhtautumiseni on se, joka värittää tulevia kokemuksia, kriisejä ja niiden merkitystä sekä painoarvoa elämälleni.

Näiden korkealentoisten ajatusten kautta siirryn nyt Lotan kanssa pihalle ja työnnän käteni tukevasti multaan; piha ja mieli kaipaa väriä, niinpä pelargoniat ja hortensiat ruukkuihin ja aurinkoista viikonloppua :)




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä jatkuu tässä ja nyt - mustaa valkoiselle

Niin paljon ja vielä enemmän

Oodi juhlien jälkeiselle masennukselle ja tosielämän vappuserpentiinille