Jos musta tuntuu siltä, se on totta mulle

Olen punninnut viime aikoina mielessäni ihmisen voimavaroja monesta syystä. Heikkouden ja vahvuuden käsi kädessä kulkemista, ja sitä, mistä vahvuuden ja voiman kokemus oikeastaan tulee. Voiko kaksi ääripäätä kulkea rinnakkain ilman, että kumpikaan on toisesta pois.

Yllättävissä elämäntilanteissa ihmisen selviytymiskeinot punnitaan kuin myös se, miten haasteista noustaan. Kumpi on voimakkaampi; kuolemanpelko ja vetäytyminen kohtalon uhriksi, vai voimaantuminen ja ylös nouseminen. Poterostaan kaivautuminen myös sen uhalla, että joskus ehkä satuttaa itsensä uudelleen.

Ystävillä, läheisillä ja toisaalta ihan vain tuntemattomienkin ystävällisillä sanoilla on valtavan voimaannuttava merkitys. Ylipäätään se, että joku lähellä hyväksyy kaikenlaiset tunteeni, ja kuuntelee. Saan luvan, sekä muilta että itseltäni, olla heikko. Se tekee minusta entistä vahvemman.

Se on totta mulle

Yksi kantavimmista lauseista, joita olen ystäviltäni kuullut, on erään viisaan opiskelukaverini: "Jos musta tuntuu siltä, se on totta mulle". Lause, jota voi viljellä tilanteessa kuin tilanteessa joko ääneen tai pään sisäisesti (toimii erityisesti parisuhteessa, vink vink). Ja se on totta. Tunneasioista kiistelemällä ei päästä kovin pitkälle. Mielipiteet ja faktat voivat erota toisistaan, mutta toisen tunteiden mitätöiminen on pahimmanlaatuista aliarviointia, jonka tavoite on nousta toisen yläpuolelle ja osoittamaan voimaa tai valtaa.

Olen itse sortunut tällaiseen parisuhteessani useita kertoja kuvitellessani, että oma totuuteni ja kokemukseni on jotenkin parempi kuin toisen. Minun ajatuksillani on enemmän merkitystä tai ainakin ne ovat vähintään järkevämpiä ja käytännöllisempiä. Minä olen tai ainakin luulen olevani tilanteessa se vahvempi.

Mutta olenko koskaan voittanut mitään sillä? Onko puolisolleni, ystävälleni tai minulle jäänyt hyvä mieli sen jälkeen, kun olen lytännyt toisen maanrakoon "olemalla oikeassa" tai tuputtamalla omaa näkemystäni?

Tapanani on joskus vouhottaa suu vaahdoten, kun olen eri mieltä asioista mieheni kanssa. Tuppaan olemaan kauniisti sanottuna verbaalisesti aktiivinen näissä tilanteissa, koska haluan perustella kantani mahdollisimman hyvin - ollakseni oikeassa.

Paras kysymys, jonka mieheni on näissä tilanteissa minulle esittänyt on se, että pitääkö minun aina haluta voittaa tällaiset tilanteet. Ensimmäisellä kerralla hänen tätä kysyessään vastasin loukkaantuneena, että ei tietenkään. Tarkemmin asiaa mietittyäni totesin itsekseni, että kyllä - olen paatuneen kilpailunhaluinen ja ristiriitatilanteessa asetun herkästi puolustuskannalle. Päänsisäinen mottoni onkin vuosikymmenet ollut koripallostakin tuttu "hyökkäys on paras puolustus".

No, tyhmäkin tietää, että tällä ei päästä kovin pitkälle tai ainakaan kaikkia tyydyttävään lopputulokseen. Jos lyttään toisen tunteet, mielipiteet tai kokemukset maanrakoon ja sen lisäksi vedän herneet nenään siitä, että olen toisen mielestä muka kehdannut loukata häntä, niin teen niin sanotun kaksoisloukkauksen.

Aiheesta kirjoitetaan Suomalaisen lääkäriseura Duodecimin "Elämä pelissä" -artikkelissa näin:

"Kun ihmisellä on vahva tunne tai näkemys asiastaan, hän ansaitsee tulla kuulluksi. Toisen tunne hyväksytään ja vastaanotetaan, vaikka asiasta voi olla eri mieltä. "Eihän tuosta voi loukkaantua" on kaksoisloukkaus: Samalla kiistät toisen kokeman asian ja hänen kokemansa tunteen. Kerro oma näkemyksesi, kun olet kuullut toisen näkökulman ja yrittänyt ymmärtää sen."

Tästä on opittavaa loppuelämäksi. Harvoin ristiriitatilanteet menevät oppikirjamaisesti, mutta aina on varaa kehittyä ja kehittää omaa tapaansa. Yrittää selvitä hieman vähemmällä rähjäämisellä tai tarpeella voittaa tilannetta. Näissä tilanteissa vahvuus kääntyy herkästi itseään vastaan.

Selittely on turhaa. Vilpitön, "anna anteeksi", on sen sijaan parempi alku.