Rakkaudessa ei ole pelkoa
Vaikeistakin asioista puhuminen on parempi kuin hiljaisuus. Vaikka sanotaan, että vaikeneminen on kultaa, niin parisuhteessa vaikeneminen on jotain muuta. Koskaan ei pitäisi tuomita muiden suhteita tai niiden tapoja ja tottumuksia. Ei voi tietää mitä suljettujen ovien takana koetaan, jaetaan tai tunnetaan. Millainen merkitys sillä on, kun toinen raskaan päivän jälkeen vaikka kaikessa hiljaisuudessa keittää kahvin valmiiksi, lämmittää saunan, lämmittää mikrossa ruoan ja laittaa sen pöytään. Tai tuo kukkia. Siihen ei aina tarvita yhtäkään sanaa.
Joskus sanat repivät ja rikkovat. Pelko tuntemattomasta, taipumisesta, nöyrtymisestä, pakottaa pysymään hiljaa. Mutta jos ryhdyn pidättämään puolisoltani todellisia tunteitani tai tarpeitani, en ole enää itselleni rehellinen.
Koen olevani verrattain avoin ihminen ja niin on rakas miehenikin. Kaikki viime kuukausien tapahtumat ovat rasittaneet yhteiseloamme raskaalla kädellä. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen miehelleni siitä, että hän pakottaa minut - yleisesti ottaen keskustelukykyisen ihmisen - puhumaan vaikeistakin asioista.
Kun kriisistä on selvitty, on aikaa keskittyä myös toiseen ihmiseen. Mutta siihen tarvitaan myös tahtoa. Se, että saa takaisin kokemuksen "meistä", ei tule itsestään tällaisen jälkeen. Se ihminen, joka on valinnut minut ja jonka minä olen valinnut jakamaan kanssani arjen ilot ja surut kaikissa hetkissä, on edelleen sama. Minä olen edelleen sama, vaikka olenkin mennyt osittain rikki, eheytyäkseni taas uudelleen.
Elämämme kulkevat rinnakkain, vaikka molemmilla on samalla omia tavoitteitaan. Oma suunta, projekti, työ, opiskelu, yhteiset lapset. Mutta on oltava jotakin muutakin yhteistä, jotain mikä liimaa meidät edelleen yhteen. Kutsutaan sitä tahdoksi, yhteiseksi yritykseksi. Kutsutaan sitä rakkaudeksi, jossa ollaan rohkeita. Jossa halutaan edelleen toisen parasta ja tahdotaan rakastaa. Tahdotaan antaa armoa sekä itselle että toiselle silloinkin, kun kaikki menee ristiin ja yhteinen sävel karkaa kuin tuulessa lentävä höyhen.
Rakastetaan ilman pelkoa tulevasta. Rakastetaan nyt ja huomenna.
Joskus sanat repivät ja rikkovat. Pelko tuntemattomasta, taipumisesta, nöyrtymisestä, pakottaa pysymään hiljaa. Mutta jos ryhdyn pidättämään puolisoltani todellisia tunteitani tai tarpeitani, en ole enää itselleni rehellinen.
Koen olevani verrattain avoin ihminen ja niin on rakas miehenikin. Kaikki viime kuukausien tapahtumat ovat rasittaneet yhteiseloamme raskaalla kädellä. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen miehelleni siitä, että hän pakottaa minut - yleisesti ottaen keskustelukykyisen ihmisen - puhumaan vaikeistakin asioista.
Kun kriisistä on selvitty, on aikaa keskittyä myös toiseen ihmiseen. Mutta siihen tarvitaan myös tahtoa. Se, että saa takaisin kokemuksen "meistä", ei tule itsestään tällaisen jälkeen. Se ihminen, joka on valinnut minut ja jonka minä olen valinnut jakamaan kanssani arjen ilot ja surut kaikissa hetkissä, on edelleen sama. Minä olen edelleen sama, vaikka olenkin mennyt osittain rikki, eheytyäkseni taas uudelleen.
Elämämme kulkevat rinnakkain, vaikka molemmilla on samalla omia tavoitteitaan. Oma suunta, projekti, työ, opiskelu, yhteiset lapset. Mutta on oltava jotakin muutakin yhteistä, jotain mikä liimaa meidät edelleen yhteen. Kutsutaan sitä tahdoksi, yhteiseksi yritykseksi. Kutsutaan sitä rakkaudeksi, jossa ollaan rohkeita. Jossa halutaan edelleen toisen parasta ja tahdotaan rakastaa. Tahdotaan antaa armoa sekä itselle että toiselle silloinkin, kun kaikki menee ristiin ja yhteinen sävel karkaa kuin tuulessa lentävä höyhen.
Rakastetaan ilman pelkoa tulevasta. Rakastetaan nyt ja huomenna.
Kommentit
Lähetä kommentti